Työelämä on murroksessa. Digitalisaatio, jatkuva tehokkuuden vaatimus ja työn pirstaloituminen ovat muuttaneet sekä organisaatioiden että yksilöiden arkea. Työ ei enää rajaudu aikaan ja paikkaan, vaan se kietoutuu osaksi ihmisen koko elämää – joskus liiankin tiukasti. Työnohjaajana olen viime vuosina huomannut, miten työelämän tahti ja jatkuvat muutokset ovat tehneet ihmisistä entistä kuormittuneempia.
Samalla maailma on koventunut: tunteille ja haavoittuvuudelle ei aina tunnu olevan tilaa.
Koventumisen taustalla on usein pelko. Kun tulevaisuus on epävarma, ihmiset pyrkivät suojelemaan itseään – rationaalisuuteen, tehokkuuteen ja kontrolliin turvautuen. Tällöin helposti unohtuu, että juuri inhimillisyys, empatia ja merkityksellisyyden kokemukset ovat työn voimavaroja, eivät sen esteitä.
Työnohjaajana näen, kuinka tärkeää on pysähtyä tunteiden äärelle: ne kertovat meille, mitä pidämme arvokkaana ja missä kulkee rajamme. Tunteiden näkyväksi tekeminen ei tee työelämästä heikompaa, vaan kestävämpää. Kun uskallamme olla ihmisiä toisillemme, syntyy tilaa luottamukselle, luovuudelle ja yhteisöllisyydelle – juuri niille voimille, joita tämän päivän työelämä kipeimmin tarvitsee. Ehkä työelämän todellinen uudistus ei ala uusista järjestelmistä tai rakenteista, vaan siitä, että opimme jälleen kohtaamaan toisemme – ihmisinä, ei rooleina.
Miltä työelämä tuntuu juuri nyt sinusta?